Yksittäisen kivittäjän vastuu

Blogit ja Kolumnit
07.06.2018 • Susanna Reinboth

Suomen sijoitus maailman lehdistönvapausindeksissä putosi taas yhdellä sijalla. Nyt olemme neljäntenä. Tulos on hieno, mutta toki pettymys parin vuoden takaiseen tilanteeseen, jolloin Suomi oli rankingissa ykkönen viisi vuotta peräkkäin.

Suomen miinuksena mainitaan kaksi tapausta: Sipilägate eli pääministeri Juha Sipilän (kesk) sähköpostiraivarit Ylelle itseään koskevasta uutisoinnista sekä Helsingin Sanomien toimittajaan kohdistunut kotietsintä sen jälkeen, kun lehti oli julkaissut tietoja Puolustusvoimien Viestikoekeskuksesta.

Pohjoismaat ovat hyvin edustettuna rankingin kärjessä. Norja on ykkönen, Ruotsi kakkonen. Kiinnostavaa on Tanskan romahtaminen listan nelostilalta yhdeksänneksi. Syynä tähän on ruotsalaistoimittaja Kim Wallin murha. Huhtikuussa tanskalaiskeksijä Peter Madsen sai Wallin murhasta elinkautisen.

On jossain määrin yllättävää, että tämä murha vaikutti Tanskan sijoitukseen lehdistönvapausindeksissä.

”Ei kai tämä murha ollut hyökkäys #media’a vastaan vaan ihan normi naisvihan ja kahjouden tuotos?” tviittasi päätoimittaja Petri Korhonen osuvasti.

Toimittajat ilman rajoja -järjestön indeksissä lehdistönvapauteen vaikuttavat sekä viranomaisten että muiden kuin viranomaisten toimet mediaa vastaan. Suomen molemmat erikseen mainitut tapaukset liittyvät siis viranomaisten toimiin.

Toimittajat ilman rajoja -järjestön indeksissä lehdistönvapauteen vaikuttavat sekä viranomaisten että muiden kuin viranomaisten toimet mediaa vastaan.

Sen sijaan esimerkiksi Venäjän (sijalla 148) synneiksi lasketaan sekä joukko viranomaisten toimia että toimittajia vastaan suunnatut hyökkäykset ja murhat. Jälkimmäisiä ei väitetä hallinnon teoiksi, mutta syyttävä sormi kuitenkin osoittaa viranomaisiin: toimittajiin kohdistuvasta väkivallasta ei yleensä rangaista ketään.

Tästä näkökulmasta voisi pohtia myös Suomen lainsäädäntöä. Väkivallan kohteeksi suomalaiset toimittajat joutuvat harvoin, mutta organisoiduista nettihyökkäyksistä on selkeitä merkkejä.

Niiden tavoite on sama kuin suorassa väkivallassa: tarkoitus on tukkia toimittajien suut ja saada heidät välttämään tiettyjen aiheiden käsittelyä.

Väkivallan kohteeksi suomalaiset toimittajat joutuvat harvoin, mutta organisoiduista nettihyökkäyksistä on selkeitä merkkejä.

Räikeänä esimerkkinä voisi mainita Turun Sanomien toimittajan Rebekka Härkösen tapauksen. Kaikkia ei miellyttänyt se, että hän haastatteli Turun puukotuksen uhreja auttanutta ulkomaalaistaustaista miestä. Jussi Halla-ahon (ps) esitettyä julkisesti epäilynsä kirjoituksen todenperäisyydestä Härkönen joutui järjettömiä mittasuhteita saaneen ja kuukausia jatkuneen hyökkäyksen kohteeksi.

Aiemmin Ylen toimittaja Jessikka Aro joutui samantapaiseen tilanteeseen Venäjän trollitehtaita koskevista kirjoituksistaan.

Onko laista apua, kun yksittäiseen ihmiseen kohdistuu masinoitu kampanja?

Nettihyökkäyksissä – olipa kohde toimittaja tai kuka tahansa – yksittäisen huutelijan osuus voi jäädä pieneksi. Jokainen heistä voi puolustautua sanomalla, että kirjoitti vain yhden pienen herjaviestin ja senkin kännissä ja läpällä.

Uhrin kannalta tilanne näyttää aivan muulta. Vaikutus syntyy hyökkääjien massasta.

Tehdään ajatusleikki. Kuvitellaan, että sadan ihmisen väkijoukko kivittää jonkun hengiltä. Jokainen kivittäjä puolustautuu sanomalla, että heitti vain kaksi pientä kiveä ja nekin ohi.

Mikä on yksittäisen kivittäjän vastuu?