Pelastuuko maapallo oikeudellisella sääntelyllä?

Ekologisesta kestävyydestä on puhuttu jo puoli vuosisataa, mutta kestävyysoikeus sen sijaan on varsin uusi asia. Kestävän sääntelyn apulaisprofessorina Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa vuonna 2018 aloittanut Niko Soininen tarkastelee oikeuden roolia juuri kestävän kehityksen kannalta.

– Tarvitsemme ekologisen kestävyysmurroksen, joka leikkaa läpi koko yhteiskunnan ja talousjärjestelmän. Siksi myös kestävyysoikeuden pitää leikata läpi kaiken sen oikeudellisen sääntelyn, joka ohjaa ihmis- ja yritystoimintaa eri puolilta ja jolla on välittömiä ja välillisiä vaikutuksia ympäristöön, Soininen sanoo.

– Mutta tässä on samalla kestävyysoikeuden ongelma: koska kukaan ei voi olla edes koko ympäristöoikeuden asiantuntija, kukaan ei pysty ottamaan haltuunsa kaikkea sitä tietoa, joka vaadittaisiin tällaisen järjestelmätason asian haltuunottoon.

Kukaan ei pysty ottamaan haltuunsa kaikkea sitä tietoa, joka vaadittaisiin koko kestävyysoikeuden haltuunottoon.

Kestävyys leikkaa eri oikeudenaloja

Kestävyysoikeus pyrkii tämän ongelman vuoksi koordinoimaan ja tuomaan yhteen eri oikeudenaloja sekä ratkomaan markkinoiden tai ihmisten toiminnasta johtuvia ekologisia ongelmia.

– Kysymme eri oikeudenalojen asiantuntijoilta, miltä osin heidän alansa sääntely vaikuttaa käsiteltävän ongelman syntyyn ja voisiko sillä alalla tapahtuva sääntelymuutos auttaa osaltaan ekologisten ongelmien ratkaisemisessa.

Kestävyysoikeus pyrkii tämän ongelman vuoksi koordinoimaan ja tuomaan yhteen eri oikeudenaloja.

Soininen listaa esimerkkejä kysymyksistä, joissa tarvitaan eri oikeudenalojen asiantuntemusta:

Ympäristö- ja ilmasto-oikeuden aluetta ovat oikeudellistuneet tavoitteet, kuten kansainväliset ilmastotavoitteet ja EU:n vesien tilalle asettamat tavoitteet sekä työkalut kokonaiskestävyyden ohjaukseen.

Energiaoikeuden alaa ovat puolestaan keinot uusiutuvan energian ja hajautetun tuotannon edistämiseksi.

Keskenään kilpailevien yritysten ympäristöhyötyjä edistävät sopimukset kuuluvat kilpailuoikeuden piiriin ja immateriaalioikeuden problematiikkaa ovat puolestaan esimerkiksi patenttien rooli kierto- ja jakamistalouden tukemisessa.

Valtiosääntöoikeuden erityisasiantuntemusta tarvitaan, kun pohditaan luonnon ja eläinten oikeuksiin ja omaisuudensuojaan tarvittavia muutoksia.

Yhtiöoikeuden osaamista taas tarvitaan pohdittaessa kestävyystavoitteita osakeyhtiön keskeisinä päämäärinä. Prosessioikeuden piiriin kuuluu kysymys asianosaisuuskäsityksen laajenemisesta ja rikosoikeuteen pohdinta siitä, tarvittaisiinko ekologisen kestävyyden tueksi uudenlaisia kansainvälisiä ympäristörikosnimikkeitä.

Voisiko esimerkiksi eläin, joki tai metsä olla oikeussubjekti, joka voisi vaatia oikeuksiaan tuomioistuimessa?

Oikeusjärjestelmämme virittää omalta osaltaan ihmistoimintaa ja markkinoita sellaiseen asentoon, että ne tuottavat planeetan kannalta kestämättömiä seurauksia.

– Monia juridisia kysymyksiä pitäisi arvioida uudelleen. Kuten niinkin perustavanlaatuista asiaa kuin että voisiko esimerkiksi eläin, joki tai metsä olla oikeussubjekti, joka voisi vaatia oikeuksiaan tuomioistuimessa. Mehän näemme luontokappaleet edelleenkin esineinä ja varallisuutena, vaikka saamme jatkuvasti uutta tietoa eläinten älykkyydestä.

– Ja miten sopii kestävyysajatteluun se yhtiöoikeuden lähtökohta, että osakeyhtiön tärkein tavoite on tuottaa voittoa osakkeenomistajille?

Tehoja moninapaisesta sääntelystä

Politiikantutkijoiden mukaan moninapainen politiikan tekeminen ja ohjaus on tavoitteiden saavuttamisen kannalta yleensä tehokkaampaa kuin yksinapainen ohjaus. Ilmastopolitiikka on siitä hyvä esimerkki.

– Monet miettivät sitä kansainvälisen oikeuden kautta: kunpa nyt vain saataisiin kaikki valtiot sitova kansainvälinen sopimus ohjaamaan hiiltä globaalisti, Soininen pohtii.

– Samaan aikaan kuitenkin on pakko ihailla, kuinka rohkeasti ympäristöpolitiikkaa tehdään kunta- ja kaupunkitasolla. Jos valtiotaso tai perinteinen kansainvälisen sopimusoikeuden taso menee tukkoon, toiminta voi jatkua alemmilla tasoilla. Samoin myös yritykset muuntavat arvoketjujaan vähitellen ilmastotavoitteiden mukaisiksi kuluttajien mielipiteen ohjaamina.

Ympäristöpolitiikkaa tehdään rohkeasti kunta- ja kaupunkitasolla.

Soinisen mielestä meidän on laajennettava käsityksiämme sääntely- ja ohjauskeinoista perinteisen oikeudellisen ohjauksen ulkopuolelle ja kattamaan muutkin toimijat kuin valtio. On hyvä, että instituutiot eri tasoilla lähtevät mukaan ja tuottavat omia pieniäkin osaratkaisujaan ongelmiin.

– Yksinapainen velvoittava sääntely voi jäykistää kehitystä ja kohdistua vääriin asioihin. Myös ei-sitovilla tai muotoilultaan väljillä tavoitteilla ja instrumenteilla voidaan saada aikaan hienoja vaikutuksia, Soininen sanoo.

Apulaisprofessori pohtii, että yhteiskuntien kehitykselle voi antaa suuntaa myös pakottamatta, eikä juridiikan työkalupakkia pidä rajoittaa yksinomaan velvoittavaan ja sanktiouhalla ohjaavaan sääntelyyn.

Yhteiskuntien kehitykselle voi antaa suuntaa myös pakottamatta.

– Ja vaikka saataisiin sitova globaali sopimus, olen hyvin skeptinen, että sekään yksin ratkaisisi koko ongelmaa.

– On tärkeätä, että globaalisti, EU:n ja valtiotasolla asetetaan oikeudellisesti velvoittavia tavoitteita, jotka osoittavat yhteiskunnallisen arvomaailman ja tavoitetason. Mutta työkalupakki, jolla noita tavoitteita yritetään saavuttaa, kannattaa pitää mahdollisimman monipuolisena. Siinä toki perinteisellä oikeudellisella ohjauksella on tärkeä roolinsa.

Tiede kanavoituu lainsäädännöksi

Kansainvälisen ja kansallisen oikeuden lisäksi tarvitaan muitakin sääntelyn keinoja, kuten kannustimia, informaatio-ohjausta ja tieteellisen tutkimuksen tulosten uutisointia. Myös tieteen ja sääntelyn suhteesta on käytävä keskustelua.

– Vaikka esimerkiksi napajäätikköjen sulaminen näyttää tieteellisesti todella pahalta, siitä ei voi yksin päätellä, että pitäisi tehdä jotain tiettyjä toimenpiteitä. Tieteellinen tieto pitää ensin kanavoida normatiiviseksi lainsäädännön ja valtiosopimusten kautta, Soininen sanoo.

– Vaikka tieteellä on keskeinen rooli, siitä ei suoraan seuraa mitään, vaan tieteellisestä havainnosta keskustelu vasta oikeasti alkaa: tiede kertoo, että ilmastonmuutos tapahtuu ja sillä on sellaisia ja sellaisia haittavaikutuksia. Sitä tiede ei kerro, mitä niille haittavaikutuksille pitäisi tehdä. Se on politiikkaa, jonka pitääkin olla yhteiskunnallisen keskustelun kohteena.

Jos tieteellä olisi suoraviivainen linkki siihen, mitä me teemme, luonnontieteilijät käyttäisivät hyvin merkittävää yhteiskunnallista valtaa.

Soininen muistuttaa, että jos tieteellä olisi suoraviivainen linkki siihen, mitä me teemme, luonnontieteilijät käyttäisivät hyvin merkittävää yhteiskunnallista valtaa. Sellaista ei ole kirjattu perustuslakiimme tai kansainvälisiin sopimuksiin.

– Meillä lähtökohtana on, että poliittiset ja oikeudelliset instituutiot kanavoivat tieteellisen tiedon normatiiviseksi tavoitteeksi ja oikeudellisiksi ratkaisuiksi.

Näitä tavoitteita ovat esimerkiksi ilmaston lämpenemisen pysäyttäminen 1,5 asteeseen tai luonnon monimuotoisuuden heikkenemisen rajaaminen tietylle tasolle.

Keskustelu alkaa kunnolla vasta, kun jokin abstrakti tieteellinen lukema konkretisoituu polttoaineveroina tai lihan kulutuksen vähentämisvaatimuksena.

Uusi tieto huomioon ohjauksessa

Tieteellistä epävarmuutta ei myöskään pidä vähätellä. Tiede kehittyy, eikä se tule koskaan valmiiksi.

Sen vuoksi pitää tunnistaa, milloin tiede on riittävällä varmuudella osoittanut esimerkiksi ilmastonmuutoksen olemassaolon ja keinot, joilla siihen voi puuttua.

Tiede kehittyy, eikä se tule koskaan valmiiksi.

– Ilmastonmuutoksen kohdalla meillä on tarpeeksi tieteellistä tietoa, että voisimme toimia nykyistä kunnianhimoisemmin – kun vain pääsisimme yhteisymmärrykseen keinoista ja taakanjaosta.

Sääntelyä pitää pystyä muuttamaan uuden tiedon valossa.

Sääntelyä pitää pystyä muuttamaan uuden tiedon valossa. Esimerkiksi Itämereen Suomen rannikolta kulkeutuvasta ravinnekuormasta on viime vuosikymmeninä syytetty vain maataloutta. Nyt olemme kuitenkin saaneet tutkimustietoa, että metsien ja nimenomaan suomailla kasvavien metsien ojittamisella ja käsittelyllä on myös tärkeä rooli merta rehevöittävien ravinteiden lähteenä.

– Toki maataloudenkin päästöt ovat edelleen olemassa. Mutta tämä uusi tieto johtaa siihen, että ohjauskeinojen kokonaisuutta pitää muuttaa ainakin osittain, sillä mukaan on tullut täysin uusi sektori.

Kipupisteistä poliittiseen keskusteluun

Tarvittaisiinko kestävyysongelman ratkaisemiseksi uusia juridisia instrumentteja? Siihen ei ole suoraa vastausta.

– Meidän on kerättävä kovan luokan sääntelyasiantuntijoita saman pöydän ääreen miettimään kestävyyskysymyksiin liittyviä keskeisiä kipupisteitä ja sitä, missä muutoksilla saataisiin suurimmat myönteiset vaikutukset, Soininen sanoo.

– Me oikeustieteilijät voimme kuitenkin vain kertoa politiikan kentälle, että olemme tunnistaneet tällaisia isoja ekologisia kysymyksiä ja haasteita. Voimme tarjota listan niiden vaatimista oikeudellisista muutoksista ja työkaluja näiden muutosten toteuttamiseksi. Eivätkä ne tietenkään ole yksiselitteisiä. Niistä pitää siksi myös käydä kunnollinen poliittinen keskustelu.

Ihmiset muuttavat käyttäytymistään yllättävilläkin tavoilla.

Myös sääntelyn vaikuttavuuden arviointi on tärkeää, sillä ihmiset muuttavat käyttäytymistään yllättävilläkin tavoilla. Niiden ennustaminen on vaikeaa tai mahdotonta.

– Järkisyiden ohella ihmisillä on valtavasti erilaisia kulttuurisia syitä, jotka tuntuvat esimerkiksi lihansyöntikeskustelussa. Ruokakulttuuri koetaan rakkaana ja lähes uskonnollisena asiana. Niinpä ihmisten reagointi siihen liittyvään pakottavan sääntelyn uhkaan on sen mukaista.

Numeroita

  • Maapallon lämpenemisen pysäyttäminen 1,5 asteeseen edellyttää nopeita ja kauaskantoisia muutoksia maan ja energian käyttöön, teollisuuteen, rakentamiseen ja kaupunkeihin.
  • Pariisin sopimuksen 1,5 asteen tavoitteen mukainen globaali jäljellä oleva hiilibudjetti on 420 gigatonnia hiilidioksidia, joka käytettäisiin kasvihuonepäästöjen nykytasolla jo 10 vuodessa.
  • Taloudellisena arvona mitattuna luonto ylläpitää makean veden laatua noin 1 600 euron arvosta, ilmaston säätelyä noin 380 euron arvosta ja ilman laadun säätelyä noin 240 euron arvosta hehtaaria kohden.

Lähde: Kansainvälinen luontopaneeli IPBES