Verkkoviha syövyttää yhteiskuntaa

Yksityisestä vihantunteesta tulee sosiaalista, kun sitä purkaa näppäimistölle ja tätä kautta koko maailmalle. Käsitteenä vihapuhe on tulkinnanvarainen, eikä sitä ole rikoslaissakaan määritelty.

– Pitäisikö edes? kysyy viestintäoikeuden professori, varatuomari Päivi Korpisaari Helsingin yliopistosta.

Vihapuhetta on vaikea määritellä, tarkkaankin raamitettuna aina jotain jäisi lain ulkopuolelle. Ja kun rikoslain pykäliä aikoinaan säädettiin, ei ollut tietoakaan nykyisenkaltaisesta maalittamisesta.

Teknologian muutos on nopeaa, lainsäädäntö ja tapakulttuuri laahaavat perässä.

– Lainsäädäntö ja tapakulttuuri laahaavat perässä, sillä teknologinen muutos on ollut niin nopea, toteaa sosiaalipsykologian professori Atte Oksanen Tampereen yliopistosta. Hän on perehtynyt verkkovihaan jo vuosia.

Korpisaari ja Oksanen suunnittelevat hanketta, jossa tutkittaisiin vihapuheen vaikutusta ja pohdittaisiin ratkaisuja. Yhteiskunnallinen ja oikeudellinen tutkimus pureutuisi muun muassa siihen, voitaisiinko vihapuhetta hillitä sääntelyllä.

Työnantajan tarjottava tukea

Suomessa vihapuhevyöry alkoi voimistua vuoden 2015 maahanmuuttoaallon myötä. Uudempi, voimistuva ilmiö on sodankäynnistä tuttu maalittaminen, joka sosiaalisessa mediassa tarkoittaa ihmisten usuttamista tietyn henkilön kimppuun. Maalitauluksi on jo joutunut virkamiehiä, tuomareita, syyttäjiä, juristeja ja poliiseja sekä toimittajia ja tutkijoita.

– Ilkeämielisiä kommentteja voivat saada osakseen niin sananvapausrikoksia käsittelevät syyttäjät kuin mediassa arkielämästään kertovat tavalliset ihmiset. Jälkimmäisten elämänvalintoja haukutaan ja mennään jopa henkilökohtaisuuksiin, Korpisaari ihmettelee.

– Valitettavasti nettiviha on jo valtavirtaistunut ilmiö, Oksanen summaa.

Nettiviha on jo valtavirtaistunut ilmiö.

Oikeusministeriö on ottanut vihahärkää sarvista: Against Hate -hankkeen tavoitteena on kehittää viharikosten ja -puheen vastaista työtä. Samalla etsitään keinoja ilmiön tunnistamiseen ja seurantaan, siihen puuttumiseen ja ennaltaehkäisyyn. Lisäksi pyritään vahvistamaan toimintatapoja, joilla uhreja voidaan parhaiten auttaa.

Työhön liittyvän vihapuheen osalta auttaminen alkaa jo työpaikalla: Korpisaaren mukaan työnantajan on aina tarjottava tukea vihan kohteeksi joutuneelle. Työntekijälle myös vertaistuki on tärkeää. Keskustelu on usein parempi vaihtoehto kuin vaikeneminen.

Kukaan ei solvaa vahingossa

Edellinen sisäministeri Kai Mykkänen totesi Poliisiammattikorkeakoulun raportissa, että nöyryyttäminen, uhkailu ja solvaaminen ovat tulleet näkyviksi sosiaalisessa mediassa. Se lisää turvattomuuden tunnetta yhteiskunnassa ja voi johtaa siihen, etteivät yksilöt ja yhteisöt uskalla käyttää perustuslain turvaamaa sananvapautta.

Esimerkiksi yhteiskunnalliseen keskusteluun ei uskalleta osallistua, jos taustalla on pelko siitä, että joku suuttuu. Tällöin asiantuntijoiden kommentit ovat neutraaleja, journalistit eivät kirjoita tietyistä aiheista, kokemusasiantuntijat eivät halua tulla haastatelluiksi.

On myös tahoja, joiden mukaan mitään ei enää saa sanoa.

– Se on liioittelua. Ihminen ei solvaa tietämättään, kiteyttää Korpisaari.

Ihminen ei solvaa tietämättään.

Ylen haastattelussa myös valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen toteaa jokaisen tietävän, milloin raja ylittyy ja ihmisarvoa loukataan. Sananvapausrikokseen ei voi syyllistyä vahingossa.

– Sananvapauskorttia on helppo heilutella. Yleensä sitä tekevät ne, jotka yrittävät puolustella omia puheitaan, sanoo Oksanen.

Painetta tuomareihin ja juristeihin

Tuomariliiton kyselyn mukaan kaksi kolmesta tuomarista on joutunut työtehtävissään epäasiallisen käytöksen ja vaikuttamisen kohteeksi. Järjestäytynyttä, aggressiivista vainoamistakin on esiintynyt.

Kaksi kolmesta tuomarista on joutunut työtehtävissään epäasiallisen käytöksen ja vaikuttamisen kohteeksi.

– Minut on uhattu tappaa hirttämällä, olen löytänyt nimeni keskustelupalstoilta, minua on kutsuttu natsisiaksi ja lahtariämmäksi, väärää tietoa on levitetty ja kanteluita tehty, luettelee käräjätuomari Paula Virrankoski.

Kyse on ollut tapauksista, joita Virrankoski on joutunut käräjätuomarina ratkaisemaan: juttuja ei ole voinut valita. Koskaan ei voi tietää, mikä niistä aiheuttaa vihanpurkauksia. Tuomari on myös itse kokenut, millaista on istua asianomistajan penkillä.

– Tappamisella uhkaamisesta tehtiin rikosasia: tuomio tuli laittomasta uhkauksesta ja virkamiehen vastustamisesta, mistä seurasi vankeusrangaistus.

Uransa alkuajoista lähtien Virrankoski on suojannut itsensä niin hyvin kuin mahdollista: hän välttelee sosiaalista mediaa ja osoite- ja puhelintiedotkin ovat salaisia. Silti viha on löytänyt tiensä sähköpostiin ja kirjeisiin. Käräjäoikeuden kansliassa on käyty kysymässä, missä Virrankoski asuu.

Pahimmillaan uhkailut voivat vaikuttaa työtehtävän valintaan.

Mitä tulee asianajajiin tai muihin juristeihin, pahimmillaan uhkailut voivat vaikuttaa työtehtävän valintaan. Päivi Korpisaari kuitenkin luottaa vahvaan, monipuoliseen juristikuntaan.

– En usko asiakkaan jäävän vaille oikeusapua sen vuoksi, ettei yksikään asianajaja uskaltaisi ottaa juttua vihapuheen pelon vuoksi. Täytyy toivoa, että julkisiin tehtäviin löytyy rohkeita ihmisiä.

Toive toteutuu Virrankosken kohdalla: hän sanoo olevansa kaikesta huolimatta kutsumusammatissaan.

Virallisen syytteen alaiseksi?

Laki suojaa, mutta vihapuhe- ja maalittamistapauksissa rikosten toistumista voi olla vaikea estää. Osa uhreista antaa asian olla, jotkut puuttuvat kaikkiin lainvastaisuuksiin.

Oikeusministeriön selvityksen mukaan vain viidesosa häirintää tai vihapuhetta kokeneista ilmoitti siitä eteenpäin. Monissa mediataloissa noudatetaan käytäntöä, jonka mukaan uhkaukset ilmoitetaan aina poliisille.

Vain viidesosa häirintää tai vihapuhetta kokeneista ilmoitti siitä eteenpäin.

Rikoslaissa on kriminalisoitu panettelu, uhkaaminen ja solvaaminen, silloin kun se kohdistuu kansanryhmää vastaan. Yksityishenkilöön kohdistuva nettiviha voi täyttää kunnianloukkauksen kriteerit.

Työssä kohdatun laittoman uhkauksen, kunnianloukkauksen ja yksityiselämää koskevan tiedon levittämisen pitäisi kuitenkin olla virallisen syytteen alaisia.

Kunnianloukkaus on asianomistajarikos. Syyttäjille suunnatun kyselyn mukaan työssä kohdatun laittoman uhkauksen, kunnianloukkauksen ja yksityiselämää koskevan tiedon levittämisen pitäisi kuitenkin olla virallisen syytteen alaisia.

– Juridiikan lisäksi asiaan vaikuttavat poliisien resurssit. Kunnianloukkauksista tehdään paljon esitutkinnan lopettamispäätöksiä muun muassa kustannusperusteella. Syyllisiä on vaikea saada kiinni, eikä oikeudessakaan näyttö välttämättä riitä, Korpisaari korostaa.

Yhteiskunnalta puuttuu keinoja

Korpisaari muistuttaa, että pelkoa ja ahdistusta aiheuttava vainoaminen on rikos. Siitä voi saada sakkoa tai vankeutta. Oksasen mielestä viharikoksien sanktioiden pitäisi olla tasolla, joka tuntuu. Riittävän iso sakkorangaistus voi olla riittävä syy lopettaa häirintä ja vainoaminen.

Vain kymmenisen prosenttia kunnianloukkauksista johtaa tutkinnasta syytteeseen. Joskus pelkällä tutkintapyynnöllä on ollut merkitystä ja solvaaminen on lakannut.

Joskus pelkällä tutkintapyynnöllä on ollut merkitystä ja solvaaminen on lakannut.

Jos jotakuta maalitetaan aktiivisesti, tekijöitä on vaikea saada kiinni eikä näyttöä saada järjestelmällisyydestäkään. Laki ei määrittele maalittamista, joka kuitenkin voidaan ottaa huomioon rangaistusta mitattaessa.

Yhteiskunnan pitäisi pystyä tarjoamaan uhreille riittäviä keinoja loukkauksia vastaan.

– Ongelmana on se, etteivät ihmiset koe saavansa apua. Poliisi ei välttämättä ala tutkia asiaa, eikä esimerkiksi operaattorilta saatu ip-osoite paljasta vihaviestin kirjoittajaa. Rikosoikeudellinen vastuu kohdistuu vain tekijään, Korpisaari miettii.

Vihan paikkana on usein Facebook.

Alustan pitäjälle ei ole säädetty yleistä, laittomien viestien poistamisvelvollisuutta. Keskustelupalstan pitäjällä ei ole velvollisuutta selvittää, onko kunniaa loukkaavalle väitteelle riittävät perusteet. Oksasen mukaan vihan paikkana on usein Facebook.

– Alustana Facebook on haluton reagoimaan vihaongelmaan. Iso kysymys on, miten siihen tartutaan sensuroimatta liikaa.

Turhautuminen purkautuu netissä

Kuka tahansa meistä voi tarttua megafoniin – verkkovihaajaa ei voi iskeä yhteen muottiin.

– Tekijöitä yhdistää impulsiivisuus, ja heillä voi olla psyykkisiä ongelmia. He ovat usein miehiä, joskus itsekin uhreja: he haluavat antaa samalla mitalla takaisin. Verkkoyhteisöt ovat heille läheisempiä kuin perinteiset yhteisöt. Netissä on helppo avautua, vaikka muutoin käyttäytyisi hillitysti. Osa häiritsijöistä on erittäin aktiivisia, Oksanen määrittelee.

Kun arkielämässä on ongelmia, turhautuminen puretaan verkossa. Vihaajahahmo löytää verkosta aina kaverin. Nettitrolleilla taas on usein narsistisia piirteitä.

– Jos ajattelemattomuuttaan sanoo Facebookissa mitä mieleen tulee, kannattaa miettiä, että seuraajia on paljon. Kyse ei ole baarin nurkkakeskustelusta vaan julkisesta puheesta. Kun uhrin kanssa ei olla samassa tilassa, ei synny vuorovaikutusta eikä kohdata sanojen seurauksia: surua, pelkoa, suuttumusta. Ja on paljon tapoja tehdä toisen elämä ikäväksi, Oksanen sanoo.

Jos ajattelemattomuuttaan sanoo Facebookissa mitä mieleen tulee, kannattaa miettiä, että seuraajia on paljon.

Pahempaa kuin kadulla huutelu

Kansainvälisesti Suomi sijoittuu vihaviestien määrässä ja verkkokeskustelukulttuurissa lähelle amerikkalaisia. Yllättävää on sekin, että pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa on paljon nettivihaa.

– Muissa asioissa pärjäämme, mutta viha-asioissa kehitys ei ole myönteistä, sanoo Oksanen.

Vihan määrä verkossa on myös mittavaa: hyökkäyksen eri muotoja on paljon ja ne ovat aina raskaita kokemuksia uhreille.

– Jos kadun vilinässä vastaan tulee holtittomasti loukkauksia syytävä yksilö, hänet on helppo ohittaa ja unohtaa. Verkko on pysyvämpiluonteinen ympäristö: siellä voi olla jopa tuhansia kuulijoita. Uhria voidaan nöyryyttää eri ryhmissä, kiusaajia on joka puolella. Verkkotodellisuutta ei voi paeta.

Verkkotodellisuutta ei voi paeta, ja siellä voi olla tuhansia kuulijoita.

Epäasiallista keskustelua edesauttaa nimettömyyden ja nimimerkin takaa huutelu.

– Ennen piti kirjoittaa ja postittaa kirje, jonka sisällön lehden toimitus luki läpi ja arvioi, julkaistaanko se. Nykyään mielipiteen saa nopeasti ja maailmanlaajuisesti julki, Korpisaari toteaa.

Mikä on viharikos?

Suomen rikoslaki ei tunne määritelmää viharikos. Rangaistuksen koventamisperusteissa on kuitenkin huomioitu teon rasistinen tai muu vihamotiivi. Mikä tahansa Suomen rikoslainsäädännössä rikokseksi määritelty teko voi olla viharikos. Teon motiivi ratkaisee.

Viharikoksiksi on määritelty rikosepäilyt, joissa uhri, poliisi tai muu asianosainen epäilee vihamotiivia tai joihin on sisältynyt halventavaa tai kunniaa loukkaavaa puhetta uhrin edustamaa viiteryhmää kohtaan.

Jenita Rauta: Poliisin tietoon tullut viharikollisuus Suomessa 2017, Poliisiammattikorkeakoulun raportteja 131, Tampere 2018

Katso tallenne Lakimiesliiton Lain rajat -paneelikeskustelusta, jonka aiheena on maalittaminen. 18.7.2019 Suomi Areena, Pori.