Tuomareiden riippumattomuudesta

Blogit ja kolumnit
15.12.2020 • Heikki Halila

Suomessakin on seurattu huolestuneina eurooppalaisten arvojen kannalta suuren luokan kysymystä, oikeusvaltion rapautumista Puolassa ja Unkarissa. Myös Suomen osalta on syytä käydä keskustelua siitä, miten hyvin oikeusvaltioperiaatteet ovat tuomioistuinlaitoksen organisoinnissa toteutuneet.

Kysymys on siitä, mitä vuonna 2016 säädetyssä tuomioistuinlaissa on säädetty tuomioistuimista sekä tuomareista ja muista tuomioistuinten jäsenistä sekä tuomioistuinvirastosta, tuomarin­valinta­lautakunnasta ja tuomarin­koulutus­lautakunnasta.

Tuomioistuinlain mukaan tuomioistuimet ja tuomarit ovat tuomiovaltaa käyttäessään riippumattomia.

Tuomioistuinlain mukaan tuomioistuimet ja tuomarit ovat tuomiovaltaa käyttäessään riippumattomia. Tuomarin riippumattomuuden turvaavasta virassapysymisoikeudesta on säädetty sekä perustuslaissa että tuomioistuinlaissa.

Tuomioistuinorganisaatio nimittämis- ja johtamisjärjestelmineen voidaan kuitenkin tuomioistuinlain myötä järjestää miten tahansa tuomarin riippumattomuuden periaatteen sitä estämättä.

Tämä ajattelutapa on lähtöisin DDR:stä. 1970-luvulla itäsaksalaiset virkamiehet kehuivat sitä vuolaasti suomalaisille kollegoille kertoen, että järjestelmä tietenkin mahdollistaa yleisohjeitten ja normilakien antamisen lakien soveltamisesta.

Tuomioistunlaissa on omaksuttu päällikkövaltainen järjestelmä. Niinpä hovioikeuden laamannin vakanssit täytettiin vielä muutama vuosi sitten normaaliin tapaan: virat ovat olleet haettavana, tuomarinvalintalautakunta on tehnyt nimitysesityksen ja tasavallan presidentti on suorittanut nimitykset.

Käräjä- ja hovioikeuksissa ei enää edetä jutturyhmissä virkaiän myötä, vaan johto määrää tehtävät.

Tuomioistuinlain myötä uusia laamanneja ei enää ole valittu, ja laamanneja vastaavat hovioikeuksien osastonjohtajat valitsee hovioikeuden presidentti. Käräjä- ja hovioikeuksissa ei enää edetä jutturyhmissä virkaiän myötä, vaan johto määrää tehtävät.

Moni sanomalehden lakimieslukija saattoi ihmetellä muutama viikko sitten työnhakuilmoitusta, jossa haettiin korkeimpaan oikeuteen seitsemäksi vuodeksi oikeusneuvosta. Ylimääräisiä oikeusneuvoksia ei ole korkeimmassa oikeudessa enää aikoihin tarvittu. Poikkeuksena on ollut vain kansainvälisestä tuomarintehtävästä johtuva määräaikaisuus.

Syynä hakuilmoitukseen on tuomioistuinlaki. Sen mukaan päällikkötuomarit korkeimpien oikeuksien presidenttejä lukuun ottamatta valitaan seitsemäksi vuodeksi. Päälliköksi nimitetty on virkavapaa muusta tuomarin virastaan, minkä vuoksi tarvitaan seitsemän vuoden määräaikaisia tuomareita.

Tämä voitaisiin tosin kiertää sillä, että valittaisiin pysyvä tuomari päälliköksi valitun paikalle ja myöhemmin katsottaisiin, voidaanko jokin tuomaritehtävä jättää täyttämättä.

Tuomareiden ei tulisi ylipäänsä olla määräaikaisia – poikkeuksena on lähinnä työtuomioistuin.

Ongelma on siinä, että tuomareiden ei tulisi ylipäänsä olla määräaikaisia – poikkeuksena on lähinnä työtuomioistuin. Määräaikainen tuomari on erityisesti ylimmässä asteessa kiusallisessa ja riippumattomuuttakin horjuttavassa asemassa kollegojen arvioidessa, voidaanko jatkomääräystä antaa.

Vielä vaikeampi voi olla määräaikaisen päällikkötuomarin asema. Uudelleenvalinta voi riippua siitä, miten hän on osannut käyttäytyä, niin kuin ironisesti saatetaan sanoa.

Kirjoittaja on siviilioikeuden professori (emeritus), Helsingin yliopisto, heikki.halila@helsinki.fi