Sata vuotta suomalaisia kunnia­merkkejä – myös lakimiehille

Vielä 1980-luvulla kuultiin valtiontyönantajan piiristä puheenvuoroja, ettei tuomareille oikeastaan tarvitsekaan maksaa hyvää palkkaa, kun heille annetaan korkeita kunniamerkkejä. Näiden puheiden aika on monellakin tavalla ohitse.

Blogit ja Kolumnit
09.03.2018 • Heikki Halila
Vielä 1980-luvulla kuultiin valtiontyönantajan piiristä puheenvuoroja, ettei tuomareille oikeastaan tarvitsekaan maksaa hyvää palkkaa, kun heille annetaan korkeita kunniamerkkejä. Näiden puheiden aika on monellakin tavalla ohitse.

Osallistuin 14.12.2017 Valtiokalenterin toimituskunnan puheenjohtajan ominaisuudessa arvokkaaseen ritarikuntien Suomi 100 -juhlaan. Syynä saamaani kutsuun oli se, että Valtiokalenterissa lueteltujen ja esiteltyjen henkilöiden tietoihin on liitetty kunniamerkit. Koti- ja ulkomaisiin kunniamerkkeihin liittyviä linjauksia joudutaan toisinaan tekemään toimituskunnassa, viimeksi tänä vuonna.

Juhlan osanottajille jaettiin tohtori Antti Matikkalan uunituore teos Suomen valkoisen ruusun ja Suomen leinojan ritarikunnat. Se käsittää 567 suurta sivua ja sisältää kiinnostavaa kuvamateriaalia. Teos kertoo havainnollisesti, millä perusteilla ja keille vuonna 1919 perustetun SVR:n (Suomen Valkoisen Ruusun) ja vuonna 1942 perustetun SL:n (Suomen Leijonan) ritarikunnan kunniamerkkejä on annettu ja miten ritarikuntien vaiheet ovat heijastelleet Suomen poliittista ja yhteiskunnallista kehitystä.

Uutuusteoksessa ei ole (valitettavasti) mukana Vapaudenristin (VR) ritarikuntaa. Sen toimintahan aktivoitiin vuonna 1989, ja vapaudenristejä myönnetään nyttemmin muillekin kuin sotilaille. Valtion palkisemiseen kuuluvat myös arvonimet. Niitä Matikkala hiukan käsitteleekin.

Kirjassa on runsaasti uutta tietoa kunniamerkkikäytännöistä sekä siitä, miten kunniamerkkejä on anottu ja anomuksia ratkaistu sekä millaista vuoropuhelua on käyty suurmestarin (tasavallan presidentti) ja ritarikuntien hallitusten välillä.

Sympatioilla ja antipatioilla on ollut ainakin jossain määrin vaikutusta jakamispolitiikkaan.

Kunniamerkeillä on ollut sijansa myös diplomaattisessa kohteliaisuudessa ja Suomen ulko­politiikassa. Ulkomaille on myönnetty korkeimpia kunniamerkkejä suurristejä yllättävän paljon. Niiden myötä hankittiin jatkosodan aikana Saksalta konkreettista apua. Sinänsä olisi voinut luulla, että vaikkapa Hermann Göringillä olisi ollut sodan aikana parempaankin ajateltavaa kuin se, millaisen suurristin hän Suomesta saa. Kunniamerkit olivat työvälineenä myös Suomen idänsuhteissa; Neuvostoliitossahan kunniamerkit olivat korkeassa kurssissa.

Suomen poliittisessa vasemmistossa ei aikanaan lämmetty kunniamerkki-insitituutiolle – Väinö Tannerkaan ei ottanut koskaan vastaan valtion kunniamerkkiä. Nykyisin usea lakimies suhtautunee kunniamerkkisateeseen huvittuneesti. Toiselta puolen moni on nähnyt paljon vaivaa vedotessaan ritarikuntiin saadakseen arvoaan vastaavan kunniamerkin, ja sille annetaan tunnustuksena yleisesti arvoa. Kunniamerkin saanut lakimies on voinut liikuttua jopa kyyneliin asti, vaikka kyseessä olisi ollut vaikkapa tuomioistuinrangiin perustuva palkitseminen.

Ritarikuntien juhlassa keskustelin ritarikuntien hallitukseen pitkään kuuluneen professori Matti Klingen kanssa siitä, että kaikki kunniamerkkien ehdottamiseen oikeutetut tahot eivät ole ottaneet tehtäväänsä riittävän vakavasti. Tämä on heijastunut vinoutumana kunniamerkkien jaossa. Asiaan on syytä kiinnittää yleisestikin huomiota.

Viime vuosikymmeninä on korostettu, että kunniamerkki myönnetään keskitason ylittävistä ansioista, ei vain aseman perusteella. Tavallisesti joskaan ei toki aina näin ei kuitenkaan ole asian laita. Ritarikunnilla on ollut omat sääntönsä virka-aseman ja virkavuosien, palkittavan iän ja mahdollisen edellisen kunniamerkin vaikutuksesta palkitsemiseen. Jotkut korkean kunniamerkin saaneet ovat arvuutelleet julkisuudessa kovastikin sitä, mitkä kaikki heidän ansionsa ovat vaikuttaneet palkitsemiseen.

Tällaiseen voidaan vastata realismilla: kunniamerkki on tullut pelkästään virka-aseman perusteella.

Tuomarit ovat kuuluneet pitkään muun muassa upseerien ja ulkoasiainhallinnon virkamiesten kanssa niihin ammattiryhmiin, joille korkeitakin kunniamerkkejä on ollut jaossa runsaasti. Ritarikuntien suurmestari Urho Kekkonen kiinnitti vuonna 1971 ritarikuntien kanslerin huomiota korkeimpien oikeuksien tuomarien ja kenraalien yliedustukseen, niin kuin hän sanoi, suurristien saajina. Kumpikaan ryhmä ei ollut suurmestari-presidentin suosiossa ainakaan tuolloin.

Merkittäviä muutoksia jakokäytäntöön ei kuitenkaan vielä Kekkosen aikana tullut. Radikaali muutos suur­­ristien ja komentajamerkkien jaossa tapahtui 1980-luvulla, ja linjaa on kiristetty tuntuvastikin vielä myöhemmin.

Vuosina 1942–1986 sai Suomen Leinojan suurristin 24 oikeusneuvosta, 18 hallintoneuvosta ja 11 hovioikeuden presidenttiä. Määrä oli varsin korkea: 190:stä SL:n suurristin saajasta oli tuona aikana tuomareita 53. Tämän jälkeen ei ketään näihin ryhmiin kuuluvaa ole dekoreerattu suurristillä. Viimeisenä sen sai Maarit Saarni-Rytkölä. Korkeimpien oikeuksien presidentit ovat sen sijaan saaneet yhä astetta korkeamman kunniamerkin, SVR:n suurristin. Oikeuskanslerin kunniamerkkitaso on ollut SL:n suurristi. Sen sai vuonna 1995 EU:n oikeusasiamiehenä Jacob Söderman.

Viimeisimmät muutoin kuin virka-aseman perusteella (SL:n) suurristin saaneet lakimiehet ovat professori Erik Castren (1982), kansleri Lars Erik Taxell (1984), vuorineuvos Casimir Ehrnrooth (1998) ja ministeri Christoffer Taxell (2009). Ministeri Esko Rekola sai tätä korkeamman SVR:n suurristin vuonna 1988 ritarikuntien kanslerin ominaisuudessa.

Oikeusneuvosten kunniamerkkitaso näyttää nyttemmin olevan yleisesti Suomen Valkoisen Ruusun komentajamerkki, jonka saa tiettyjen virkavuosien jälkeen eli ei välttämättä koskaan. Vuoden 2017 valtiokalenterin mukaan vain yhdellä heistä oli ensimmäisen luokan komentajamerkki. Pudotus aikaisemmasta tasosta on kohtalainen.

Yliopistoissa toimivat oikeustieteen professorit erityisesti Helsingin yliopistossa ovat aikanaan saaneet hyvin tavallisesti komentajamerkin virka-aikanaan. Tällä hetkellä vain kaksi oikeustieteellisissä tiedekunnissa toimivaa professoria kantaa komentajamerkkiä ja ylin ritarimerkki SVR R 1 on professoreilla yhä harvinaisempi.

Ajat muuttuvat ja me niiden mukana. Vielä 1980-luvulla kuultiin valtiontyönantajan piiristä sellaisiakin puheenvuoroja, ettei tuomareille oikeastaan tarvitsekaan maksaa hyvää palkkaa, kun heille annetaan korkeita kunniamerkkejä. Näiden puheiden aika on monellakin tavalla ohitse.