Oikeuskanslerin valinta

Blogit ja Kolumnit
08.05.2017 • Heikki Halila

Oikeuskanslerin valinnan ei tulisi olla rutiiniasia. Tämä näkyy mainiosti Paasikiven päiväkirjoista vuodelta 1950. Presidentti oli merkinnyt muistiin 10.10.1950 käymänsä keskustelun pääministeri Kekkosen kanssa. Oikeuskanslerin virkaan oli ilmoittautunut apulaisoikeuskansleri C.G. Möller. Oikeusministeri oli etsinyt ehdokkaita ja tuonut esiin kaksi nimeä (Olavi Honka ja Reino Kuuskoski). Kekkonen kannatti (vanhaa ystäväänsä) Kuuskoskea, ruotsalaiset Paasikiven mukaan luultavasti Mölleriä. Ehdokkaita ruodittiin, ja Paasikivi tiedusteli, eikö korkeimmassa oikeudessa ole sopivia, ja katsoi, että olisi ikävä sivuuttaa virkaiässä vanhin Möller.

Kolme päivää myöhemmin keskustelu jatkui Kekkosen kanssa Mölleristä ja Kuuskoskesta. 20.10.1950 Paasikivi nimitti Möllerin. Valtioneuvoston äänestyksessä Möller oli saanut seitsemän, Kuuskoski kuusi ja Honka kolme ääntä, joista yksi oikeusministeriltä, niin kuin Paasikivi kirjasi. Virkaan ei siis tarvinnut ilmoittautua. Oikeusministeri oli etsinyt ehdokkaita, ja niistä oli keskusteltu presidentin kanssa. Ennen nimitystä oli valtioneuvostossa äänestetty.

Yhtä ja toista tiedetään muistakin valinnoista. Oikeusministeri Taxell tarjosi vuonna 1986 oikeuskansleriksi hallintoneuvos Pekka Hallbergia, ja hänelle olisi käynyt myös hovioikeuden presidentti Kaarlo Ståhlberg. Jälkimmäinen olisikin voinut tulla valtioneuvoston ehdokkaaksi, mutta kun häntä ei esitetty, päähallituspuolueet tekivät asiasta kaupat: oikeuskansleriksi valittiin Keskustan ehdokkaana Jorma S. Aalto, ja tältä vapautuneelle paikalle eduskunnan oikeusasiamieheksi tuli sosialidemokraattien ehdokas oikeusneuvos Olavi Heinonen.

Nyttemmin tulee niin oikeuskanslerin virkaan niin kuin virkoihin yleensäkin ilmoittautua. Vaikuttaa siltä, että potentiaalisista ehdokkaista ei ollut tänä keväänä keskusteltu etukäteen, eikä relevantilta taholta ollut sopivaksi katsottuja henkilöitä kehotettu ilmoittautumaan. Vanhassa järjestelmässä ja kutyymissä on ollut kiistattomat etunsa. Valituiksi saattoi tulla päteviä henkilöitä, jotka eivät halunneet oma-aloitteisesti laittaa nimeään peliin.

Kulumassa olevana keväänä oikeusministeriön virkamiesjohto karsi ministeriltä saaduin valtuuksin oikeuskanslerin virkaan ilmoittautuneista tavallaan jatkoon kolme henkilöä, joista yhtä esitettiin ministeriön ehdokkaana tehtävään. Tämä kerrottiin tuoreeltaan ehdokkaille. Virkamiehet eivät voi kuitenkaan karsia ketään lopullisen valinnan ulkopuolelle. Moni saattoi silti kuvitella, että valinta oli jo tehty.

Valmistelu oli tässä samanlaista kuin virkamiesten valinnassa yleensäkin paitsi, että ministeri oli asiassa sivussa. Käytäntö on huono. Valtioneuvoston jäsenet vastaavat tehdyistä esityksistä tai päätöksistä, mutta kullakin ministerillä on käytännön mukaan oikeus saada valituksi oma ehdokkaansa. Tämä on mahdollistanut monet erikoiset nimitykset.

Oikeuskansleri ei ole oikeusministeriön virkamies vaan nimikkeensä mukaisesti valtioneuvoston oikeuskansleri. Siksi olisi ollut outoa, jos valinta ei olisi kiinnostanut eikä koskettanut ministereitä pääministeristä alkaen, varsinkin kun oikeusministeri ei ottanut prosessissa mitään roolia. Omituista olisi ollut sekin, että lakimiestaustainen tasavallan presidentti olisi pysytellyt tai pidetty nimitysprosessista sivussa. Kaikki kunnia rehdille Jari Lindströmille, mutta on hyvä, että maassa on nyt vastuuta nimityksistäkin ottava lakimieskoulutuksen saanut oikeusministeri.