Oikeusjournalismista tullut hovikelpoista

Susanna Reinboth ja Jarkko Sipilä ovat ehkä Suomen tunnetuimpia rikos- ja oikeustoimittajia. Molemmat työskentelevät tv-uutisissa: Susanna Nelosella ja Jarkko MTV3:lla. Vielä 1980-luvulla rikokset komeilivat lähinnä iltapäivälehtien lööpeissä eikä niin kutsuttu arvovaltainen media niihin juuri puuttunut.

– Televisio panosti rikos- ja oikeusjuttuihin vuonna 1996. Yleisradio palkkasi Pekka Lehtisen, Nelonen Jaakko Lähteenmaan ja minä siirryin Hesarista Maikkarille. Toki televisio oli seurannut sitä ennenkin isoja tapahtumia, mutta uutistoimitus oli hoitanut ne muiden töiden ohella, taustoittaa Sipilä.

– Tuomiovallan käyttöä ei seurattu siihen aikaan esimerkiksi Ylessä juuri lainkaan, jatkaa Reinboth.

Molempien oikeustoimittajuuden korkeakouluna on toiminut Helsingin Sanomat ja he ovat oikeastaan ajautuneet tehtäviinsä. Kesätoimittaja Reinboth tuurasi STT:ssä lomalla olleita vakituisia oikeustoimittajia, Sipilä puolestaan meni 1991 Sanomien toimittajakoulusta suoraan Harri Nykäsen virkavapaan tuuraajaksi.

– Sillä tiellä ollaan eikä ole hetkeäkään kaduttanut. Hesarin aikana tein pieniä pyrähdyksiä tutkivassa ryhmässä, Sunnuntai-toimituksessa ja politiikassakin, mutta kun vakanssi oikeuspuolella aukesi, halusin ja pääsin sinne uudelleen, toteaa Reinboth.

– Harrilta jäi isot saappaat täytettäviksi ja työ tuntui mielenkiintoiselta. Toimittajat sanovat aina, etteivät tiedä, mitä seuraava päivä tuo tullessaan. Me puhuimme, ettei tiedä, mitä seuraava yö tuo, hymähtää Sipilä.

Juuret Reportteri-baarissa

Jarkko Sipilä ja Susanna Reinboth ovat esillä myös sen vuoksi, että he ovat vuonna 1986 perustetun Oikeustoimittajat ry:n puheenjohtaja ja varapuheenjohtaja. Yhdistyksessä on noin 80 jäsentä, joista puolet työskentelee pääkaupunkiseudun medioissa.

– Pohjat rakennettiin Mikkelin panttivankioikeudenkäynnin aikoihin. Yleensä menimme Mikkeliin torstaina illalla, perjantaina oli oikeudenkäynti ja lauantaina tultiin kotiin, kertoo alusta asti mukana ollut Reinboth.

– Istuimme usein torstaisin Cumuluksen Reportteri-baarissa ja siellä syntyi ajatus yhdistyksestä. Lopulta se perustettiin kuitenkin Helsingissä, emmekä ole tainneet sen jälkeen Cumuluksessa kokoontua, toteaa Reinboth.

Oikeustoimittajat toimii käytännössä kolmella sektorilla. Se järjestää jäsentilaisuuksia, joihin kutsutaan esimerkiksi oikeusministeri tai -kansleri kertomaan ajankohtaisista asioista. Lisäksi yhdistys antaa lausuntoja lähinnä julkisuutta sivuavista lakiehdotuksista ja tekee tarvittaessa kanteluja, mikäli viranomaiset eivät ole noudattaneet vaikkapa julkisuuspykäliä.

Viimeksi Oikeustoimittajat ry teki eduskunnan oikeusasiamiehelle kantelun kuvauskiellosta korkeimman oikeuden aulatiloissa. KKO kielsi kuvaamisen aulassa, kun se käsitteli potilaan rintojen imemisestä syytetyn lääkärin juttua. Yhdistyksen mielestä kielto ei perustunut lakiin.

Sähköpostia poliisilta

Oikeustoimittajien työ on muuttunut reilun kahdenkymmenen vuoden aikana tietotekniikan ja internetin myötä. Takavuosina piti eri oikeusasteisiin mennä paikan päälle lukemaan diaarioita tai oikeuden päätöksiä. Poliisikierroksia soitettiin monta kertaa päivässä tiedon keräämiseksi. Toimintatapa työllisti sekä toimituksia että poliisia.

Nykyisin diaariot saa pyytäessä sähköpostilla ja poliisi tiedottaa aktiivisesti.

– Viranomaisten tuottaman tiedon määrä on kymmenkertaistunut. Pelkästään poliisilta tulee 50–100 sähköpostia päivässä. Aikaisemmin ainoastaan oikeusministeriöllä oli oma tiedottaja ja tiedotteita tuli harvoin, nykyisin tiedottamiseen on panostettu, toteaa Sipilä ja myöntää, että toisaalta sen myötä on tullut myös ongelmia. Osa tiedottajista on tullut liike-elämän palveluksesta ja he kokevat työnsä brändin rakentamisena.

– Tämän vuoksi myös Oikeustoimittajat yhdistyksenä välillä muistuttaa, mikä viranomaistiedottamisen tehtävä on.

Julkisuudessa esitetään usein väitteitä, että poliisi vuotaa salassa pidettäviä tietoja medialle. Oikeustoimittajat ry teki lokakuussa 2009 jäsenistölleen asiasta sähköpostikyselyn, ja yli 55 prosenttia vastaajista totesi, etteivät he ole koskaan saaneet poliisilta salaiseksi määriteltyjä tietoja.

– Poliisi vuotaa jopa kiusallisen vähän, ainakin minulle, hymähtää Reinboth.

Tietojen leviäminen mediaan perustuu puhtaaseen matematiikkaan ja ihmisen haluun kertoa. Oletetaan, että jokainen toimittaja tuntee viisikymmentä ihmistä. Suomessa on noin 10 000 toimittajaa, joten päädytään 500 000 ihmiseen. Ja jos jokaisella näistä on viisikymmentä kaveria, niin ollaan jo 25 miljoonassa ihmisessä.

– Suomalainen on periaatteessa kahden kontaktin päässä toimittajasta, toteaa Sipilä ja lisää, että usein onnettomuuksista ja rikoksista ovat tietoisia monet muutkin ihmiset kuin poliisit: silminnäkijät, rikoksen tekijät, palomiehet, ambulanssin kuljettajat ja kaikkien osallisten omaiset. Tekninen kehityskin on tuonut tapahtumat yhden napinpainalluksen päähän mediasta.

– Tietojen leviämiseen on vaikuttanut varmasti myös se, että tarjolla on erilaisia vinkki- tai kuvapalkkioita, myöntää Sipilä.

Reinboth ja Sipilä kertovat esimerkin, jolloin lisätieto vähentäisi tuskaa. Jos jotain henkilöä epäillään vaikkapa törkeästä lahjuksen ottamisesta, ihmiset ajattelevat elokuvien malliin, että nyt on silkkaa rahaa toimitettu väärään paikkaan. Normaalitapauksessa kyse on aivan jostain muusta, esimerkiksi matkasta.

– Tiedottamisen ohje on, että epäillylle ei saa aiheuttaa ylimääräistä haittaa. Tällaisessa tilanteessa tarkempien tietojen jakaminen olisi myös rikoksesta epäillyn etu, toteaa Sipilä.

Syyttävä sormi osoittaa toimittajia usein myös silloin, kun epäily tai syyte ei johdakaan tuomioon. Julkinen leima on jo lyöty.

– Syyte on syyte ja tuomio on tuomio. Näissä asioissa ollaan toimituksissa tarkkoja ja mikäli kansalaiset eivät ymmärrä, mitä epäily tarkoittaa, ongelma on äidinkielen opettajien, ei toimittajien, toteaa Sipilä lakonisesti. Reinboth myös muistuttaa, että jutut seurataan aina loppuun ja myös syyttömyys uutisoidaan. Ainoastaan noin kuusi prosenttia syytteistä hylätään.

Pula ajasta

Myös median rooli on muuttunut. Kaikki tapahtuu tässä hetkessä ja uutisistakin on tullut monessa suhteessa nopeuskilpailu: mikä media ehtii julkaista tiedot ensimmäisenä.

– Tällöin on vaara, että uutisten luotettavuus kärsii. Median perinteinen valtti on kuitenkin juuri luotettavuus, Reinboth myöntää.

Sipilä korostaa, että kiireen vuoksi luotettavuuden ei pitäisi kärsiä. Niin kutsutun kärkitiedon välittäminen nopeasti ei sitä vielä vaaranna, mutta jos kiireessä tehdään analyyseja, voidaan joutua hakoteille.

– Olen ollut usein niin kutsutussa puhelinsuorassa, jossa kuulen uutisten tunnarin jo pyörivän ja samanaikaisesti saan käteeni vaikkapa hovioikeuden päätöksen. Uutisankkuri kysyy tuomiosta ja aikaa on vain muutamia sekunteja. Silloin on tärkeää pysyä faktoissa ja todeta, että palataan asiaan tarkemmin vaikka puolen tunnin kuluttua, Sipilä kertoo.

– 1990-luvun alussa meillä saattoi Hesarissa olla koko päivä aikaa perehtyä faktoihin, suhteuttaa tapahtumia muihin vastaaviin ja miettiä uutisen näkökulmaa tai kärkeä. Nyt tempo on nopeampi, Reinboth muistelee.

Koska sekä Reinbothin että Sipilän media on televisio, se asettaa myös omat haasteensa. Taustat ja tapahtumat pitää pystyä tiivistämään pariin minuuttiin. Monimutkaisempia juttuja voi taustoittaa tarkemmin netissä.

Nopearytmisessä tiedonvälityksessä tutkivaan journalismiin jää yhä vähemmän aikaa, mutta toisaalta tekniikka auttaa. Esimerkiksi Excel on hyödyllinen suuria tietomassoja käsiteltäessä.

– Kun lukioista ja ylioppilastutkintojen arvosanoista tehdään uutista, vaakarivillä voi olla viisikymmentä ja pystyrivillä 35 000 saraketta. Asiansa osaava toimittaja saa tulokset ulos kolmessa minuutissa, Sipilä kertoo esimerkin.

Kiireestä huolimatta aikaa heltiää välillä myös isompien kokonaisuuksien tutkimiseen. Reinboth kertoo, että hänet on juuri nyt irrotettu normaalista uutistyöstä: työn alla on iso projekti.

– Aloitin tämän asian parissa viime kesänä. Tutkin sitä myös iltaisin ja viikonloppuisin varsinaisen työajan jälkeen. Kun selvisi, että aihe on kaivamisen arvoinen, minut irrotettiin normaaleista työvuoroista ja niitä tekemään palkattiin määräaikainen toimittaja. Olen saanut keskittyä projektiini ja siitä saan kiittää osaavia esimiehiäni, Reinboth toteaa salaperäisesti.

Rikokseen ajaudutaan pää sekaisena

Ammattirikollisuus on ulottanut lonkeronsa myös Suomeen ja se tulee esiin myös mediassa. Reinboth ja Sipilä eivät pidä sitä yksiselitteisenä vyörynä; suurin osa ryöstöistä, varkauksista tai henkirikoksista on edelleen päihteiden väärinkäyttäjien tekemiä. Rikokseen on ajauduttu joko pää sekaisena tai sen tilan saavuttamiseksi.

– Järjestäytyneestä rikollisuudesta puhuttiin ensimmäisiä kertoja jo 1990-luvun alussa moottoripyöräjengien yhteydessä, Reinboth muistuttaa.

– Ilmiö nousi julkisuuteen huumausainerikollisuuden myötä. Teimme isoja uutisia kuudenkymmenen kilon hasiserän takavarikoinnista. Nyt se olisi ehkä uutissähke. Määrät ja niiden rahallinen arvo ovat kasvaneet, Sipilä muistelee.

– Vaarallisimpia väkivaltarikoksia ovat ammattikielellä niin kutsutut työkalurikokset, joissa väkivallan kautta yritetään päästä johonkin muuhun tavoitteeseen.

– Pikkurikollisuudessa ammattimaisuus näkyy silloin, kun erilaiset varkaudet ovat niitä harrastavien liigojen toimia.

Rikollisuuden ammattimaistumisen vastapainoksi myös viranomaisten keinovalikoima on kasvanut. Terroristilainsäädännön myötä on tullut uusia laillisia tutkintamenetelmiä ja kynnys saada tietoa eri rekistereistä tai vaikkapa pankeista on laskenut.

Dekkareissa rikostoimittajat ovat yleensä nukkavieruja ja alkoholisoituneita keski-ikäisiä miehiä, jotka veljeilevät rikollisten ja poliisien kanssa. Todellisuus on toisenlainen. Oikeustoimittajien jäsenistäkin kolmannes on naisia. Usein toimittajien, poliisien ja lakimiestenkin suhteissa on Sipilän sanoin ”tervettä kitkaa”.

– Dekkareissa rikoksen tekemiseen pitää olla motiivi, jonka lukija ymmärtää. Tosielämässä motiivi jää usein epäselväksi tai se ei ole uskottava.

Tästäkin syystä oikeusjournalismi on vakiinnuttanut asemansa suomalaisessa mediassa.

 

Jarkko Sipilä

• Ikä: 46
• Koulutus: Sanomien toimittajakoulu, tekniikan yo.
• Ura: Helsingin Sanomat 1991, MTV3 1996. Ennen toimittajakoulua pätkätöissä ja avustajana useissa eri medioissa.
• Tärkein juttu: Isot onnettomuudet ja rikokset.
• Harrastukset: Dekkarit ja niiden kirjoittaminen, junioriurheilu, koripallo ja Xboxin pelaaminen.

 

Susanna Reinboth

• Ikä: 47
• Koulutus: Toimittajatutkinto Tampereen Yliopistosta, josta jäi puuttumaan neljä opintoviikkoa. Opiskeli kesäyliopistossa rikos- ja prosessioikeutta yhtenä kesänä.
• Ura: Kesätoimittajaksi Suomen Tietotoimistoon 1986, vakinaistettiin 1988. 1990 Helsingin Sanomat, 2004 Nelonen.
• Tärkein juttu: Aina työn alla oleva juttu, yleensä vanhat unohtuvat nopeasti.
• Harrastukset: Lukeminen, matkailu, lenkkeily ja ooppera.