Ohjaako viihde todellisuutta?

Blogit ja kolumnit
15.12.2020 • Susanna Reinboth

Sanni Myllyaho oli 14-vuotias, kun hän näki Hillary Swankin tähdittämän elokuvan Million Dollar Baby. Swankin näyttelemä Maggie on nyrkkeilijä, joka halvaantuu uransa tärkeimmässä ottelussa. Sairaalasängyssä hän pyytää palvelusta valmentajaltaan, Clint Eastwoodin näyttelemältä Frankielta. Hän haluaa, että Frankie auttaa häntä kuolemaan. Sisäisen taistelun jälkeen Frankie hiipii yöllä sairaalaan ja antaa valmennettavalleen kuolettavan annoksen adrenaliinia.

”Ahaa, vammaisena ihmisenä minun kuuluu haluta kuolla, oli voimakkain ajatus, joka teini-ikäiselle minulle jäi elokuvasta mieleen”, Myllyaho muistelee vaikuttavassa esseessään Kuolleeksi käsikirjoitettu (Image, lokakuu 2020).

Myllyaho kirjoittaa stereotypioista, joita viihdeteollisuus luo vammaisista. Heidät nähdään ei-seksuaalisina olentoina, ja siksi vammaisiin kohdistuva seksuaalinen väkivalta jää piiloon. Populaarikulttuurissa vammaiset eivät edes itse halua elää, ja siksi oikea hoitaja voi kuvitella tekevänsä hyvän työn tappaessaan kehitysvammaisen.

”Haluaisin nähdä elokuvia vammaisista ihmisistä, joiden elämä pyörii 30 vuoden ajan jonkun muun asian kuin itsemurhan ympärillä; adrenaliinin annostelun sijaan Frankie olisi voinut valmentaa Maggieta kohti paraolympialaisia”, Myllyoja toivoo.

Populaarikulttuurin mielikuvat vaikuttavat siihen, miten näemme reaalimaailman.

Myllyoja on olennaisen äärellä. Hänen esimerkkinsä koskevat perus- ja ihmisoikeuksia, mutta populaarikulttuuri luo myös paljon muita mielikuvia. Moni niistä vaikuttaa siihen, miten näemme reaalimaailman ja miten siihen suhtaudumme.

Esimerkiksi poliisisarjat luovat ja ylläpitävät häkellyttävän yksituumaisesti käsitystä siitä, että poliisi ei voi päästä tuloksiin laillisin keinoin. Konna saadaan kiipeliin vain venyttämällä ja kiertämällä sääntöjä.

Poliisisarjat luovat ja ylläpitävät häkellyttävän yksituumaisesti käsitystä siitä, että poliisi ei voi päästä tuloksiin laillisin keinoin.

Poliisisarjojen ja -kirjojen vakiosankari on mies, joka kulkee omia polkujaan, säännöistä ja pomoista piittaamatta. Sankarin urotekojen tiellä on pikkuasioista nillittävä esimies, tuo ikävä ihminen, joka kateuden, pikkusieluisen luonteensa tai jonkin salatun motiivin takia haluaa pitää kiinni säännöistä.

Sarjojen viesti on selvä: esimies pelaa vihollisjoukkueessa, ja todellinen oikeudenmukaisuuden ruumiillistuma on sääntöjä kiertävä dekkari.

Tämä asenne valuu populaarikulttuurista tosielämään. Olen törmännyt siihen, kun olen kirjoittanut juttuja poliisien epäillyistä ja todistetuistakin väärinkäytöksistä.

Poliisin toiminnan kyseenalaistaminen poikii usein palauteryöpyn. Jokainen kirjoitus nähdään hyökkäyksenä koko poliisikuntaa vastaan – myös siinä tapauksessa, että kaikki jutun tiedot pitävät paikkansa ja että ne antavat täysin oikean kokonaiskuvan asiasta.

Monelle kansalaiselle tuntuu olevan vaikea hahmottaa, miksi poliisin olisi syytä noudattaa lakia.

Palautteen perusteella monelle kansalaiselle tuntuu olevan vaikea hahmottaa, miksi poliisin olisi syytä noudattaa lakia. Moni hyväksyy, että poliisin työssä tarkoitus pyhittää keinot.

Järkyttävää on, että vaatimus lain noudattamisesta näyttää olevan kohtuuton myös joillekin poliiseille. Poliisikunnassa on pitkään elänyt narratiivi, jonka mukaan lainmukaisin keinoin ei saada tulosta. Tätä on esitelty julkisuudessa jopa faktana. Viimeaikaiset poliisioikeudenkäynnit näyttävät ravistelleen tätä ajattelua.

Ehkä myös viihdeteollisuus voisi keksiä jotain uutta. Tarina pomojaan vastaan taistelevasta yksinäisestä sankarista on jo niin nähty.

Kirjoittaja on oikeustoimittaja, Helsingin Sanomat, susanna.reinboth@hs.fi