Mitä oikeustieteen tutkimukselta odotetaan?

Blogit ja Kolumnit
05.09.2017 • Heikki Halila

Korkeimman oikeuden presidentti Timo Esko on kiinnittänyt 14.10.2016 Tuomaripäivillä pitämässään puheenvuorossa huomiota tärkeään asiaan, suomalaisen oikeustieteen suuntautumiseen. Se on näyttäytynyt hänestä aika hämmentävältä. Apurahasäätiössä toimiessaan hän on havainnut, että yhä useampi oikeustieteen tutkimukseen rahoitusta hakeva ei ole suorittanut lakimiestutkintoa. Tutkimusaiheet ovat laaja-alaisia ja saattavat liittyä yhteiskunta- ja taloustieteisin. Julkaisukielenä on yhä useammin englanti. Perinteiseen lain­oppiin kuuluvia aiheita ei ole esillä toivottavalla tavalla. Yhä pienempi osa oikeustieteen tutkimuksesta palvelee tuomareita.

Timo Eskon havaintoja ei käy sivuuttaminen olan­kohautuksella. Esko tuntee yliopistotutkimusta sekä dosentin tasolle edenneeltä tutkijanuraltaan että Helsingin yliopiston hallintojohtajan toimesta. Oikeustieteen käyttäjän näkökulma on hänelle tuttu asianajajan ja tuomarin työpöydältä.

Timo Esko on kaivannut jatkoa sellaisille klassikko­väitöskirjoille kuin ”Rasitteista maankäyttömääräyksenä” (Juhani Wirilander), ”Öljyvahingoista” (Mikko Tulokas), ”Osituksen sovittelu avioeroon perustuvassa toimitusosoituksessa” (Pertti Välimäki), ”Hallinto-oikeudellisen valituksen käyttöalasta” (Pekka Hallberg) ja ”Viranomaisen asianosaispuhevallasta vesiasioissa” (Pekka Vihervuori). Timo Eskon sanoin näillä on päästy pitkälle sekä tutkimuksen että lainkäytön saralla, siis ylimmän tuomioistuimen presidentiksi ja jäseneksi.

Toki nykyisinkin tehdään korkeatasoista lainoppia esimerkkeinä Martti Häkkäsen, tämän vuotisen Helsingin oikeustieteellisen tiedekunnan promootion primustohtorin, väitöskirja ”Rakennusoikeuden sääntely” ja varttuneemman tutkijan Tapani Lohen erinomaisen vastaanoton saanut tieteellinen yleisesitys ”Aviovarallisuusoikeus”. Oikeustieteen tutkimuksessa tarvitaan tietenkin diversiteettiä, erilaisia tutkimuskohteita ja lähestymistapoja – lain­opin ohella oikeushistoriallista, oikeussosiologista ja teoreettista tutkimusta. Parhaimmillaan erilaiset tutkimukset ja suuntaukset tukevat toisiaan. Tutkimuksen käyttäjien kannalta on kuitenkin olennaista, missä on painopiste. 

Timo Eskon mainitsemat viisi tuomaria olivat kaikki toimineet oikeudellisen elämän tehtävissä ennen väitöskirja­työtään. Tämä on voinut vaikuttanut tutkimuskohteen valintaan. Asianomaisilla oli sitä paitsi väitöskirjaa kirjoittaessaan sekä tutkijan että lakimiehen identiteetti. Nyttemmin väitöskirjaa ryhdytään tekemään entistä enemmän heti perusopintojen jälkeen. Tieteen kannalta moni lahjakas nuori juristi onkin menetetty, jos asianomainen ei enää halua irtautua yliopiston ulkopuolisesta työelämästä tai kykene siihen. Entistä useammalla oikeustieteen tutkijalla – niilläkin, joilla on lakimiestutkinto – on ensisijaisesti tutkijan ja vasta toissijaisesti jos lainkaan lakimiehen identiteetti.

Kontaktit ja yhteistoiminta tai niiden puuttuminen heijastuvat myös tutkimustapaan ja tutkimusaiheiden valintaan. Varsin montaa niistäkin tutkijoista, joiden tutkimuskohde on lainopillinen, kiehtoo teoreettinen ajattelu ja tutkimusta saatetaan tehdä oikeus- tai yhteiskuntateoria edellä lainopin kovaa ydintä kiertäen toisin kuin esimerkiksi tutkimuksen eturiviin kuuluneilla Simo Zittingillä, Aulis Aarniolla tai Kaarlo Tuorilla.

Suomen Akatemia on tukenut merkittävästi oikeustieteen tutkimusta. Rahoitusta on myönnetty siihen, mitä voidaan pitää oikeustieteen valtavirtana – individuaalitutkimuksena harjoitettavalle lainopille. Niinpä vuonna 1994 väitellyt Mika Hemmo oli valmistellut tutkimuksensa ”Sopimusperusteinen vahingonkorvaus” Akatemian tutkijana. Tällä vuosisadalla asetelma on perin juurin muuttunut. Akatemia tukee ensisijaisesti kansainvälisesti suuntautunutta ja monitieteistä tutkimusta, jota harjoitetaan tutkimusprojektissa. Perinteinen lainopillinen tutkimus on jäänyt varjoon, mitä professori Tuula Linna Lakimiesuutisten numeron 2/2017 haastattelussa valitti.

Paljoa liioittelematta voidaan sanoa, että Akatemia tukee riittämättömästi tuomioistuimissa välittömästi sovellettavaa lainopillista tutkimusta. Asiaa voidaan valaista tuoreella esimerkillä. Helsingin yliopiston oikeustieteellisellä tiedekunnalla oli kaksi jatkokarsintaan päässyttä huippuyksikköhakemusta, joista toisen kohde koski oikeushistoriaa ja toisen globalisaatiota. Kumpikaan ei tosin mennyt lävitse. Aika pitkälle on menty, kun sellainenkin käsitys on kuultu, ettei lainopillinen tutkimus voi määritelmällisesti olla huippututkimusta.

Laboratoriotieteissä tutkimusta tehdään ryhmissä ja tulokset pyritään julkaisemaan artikkeleina arvostetuissa vertaisarvioiduissa kansainvälisissä (referee)julkaisuissa. On ymmärrettävää, että tämä on kyseisillä tieteenaloilla pohjana rahoitukselle ja tehtävien täytölle. Humanioran piirissä tutkimusta ei pääasiallisesti tehdä näin. Asiaan vaikuttavat sekä tieteen sisäiset että ulkoiset tekijät. Tämä tulisi ottaa huomioon tulosohjausjärjestelmässä ja tehtävien täytössä.

Lainopin alalla ei ole sellaisia kansainvälisiä referee-­julkaisuja, joihin tutkimuksia yleensä haluttaisiin saada julkaistavaksi ja joissa merkittävin ja seuratuin tieteellinen keskustelu käytäisiin. Kaikki julkaisutavat ovat oikeustieteessä relevantteja, myös esimerkiksi kirja-arvostelut ja oikeustapauskommentaarit, joita dosentti ja oikeusneuvos Juha Häyhä on professori Matti Myrskystä kirjoittamassaan muistokirjoituksessa kertonut pitävänsä lainkäyttäjälle tervetulleina. Monografia ja systemaattinen yleisesitys ovat yhä se muoto, jossa merkittäviä tutkimustuloksia julkaistaan ja jota eniten hyödynnetään oikeudellisessa elämässä.

Laboratoriotieteissä tutkimukset suunnataan kansainväliselle tutkijayhteisölle, eikä esimerkiksi Suomessa tarvitse kirjoittaa lääketieteen yliopistollisia oppikirjoja, kun ne saadaan maailmalta. Laboratoriotieteiden tutkijat voivat hämmästellä, miksi oikeustieteen professori kirjoittaa alansa oppikirjaa tai yleisesitystä, ja oudoksua sitä, että kaupalliset kustantajat julkaisevat väitöskirjoja, joita hyödyntävät arkityössään muutkin kuin tutkijat.    

On tietenkin tärkeää, että suomalaiset lainopin tutkijat osallistuvat kansainväliseen keskusteluun, jota tosin käydään suurelta osin muualla kuin vertaisarvioiduissa artikkeleissa. Esimerkkinä voidaan mainita urheiluoikeus; pohjois­maisella tasolla luetaan eniten Ruotsin urheiluoikeuden yhdistyksen vertaisarvioimatonta vuosikirjaa, johon myös suomalaiset kirjoittavat melko paljon. Oikeustieteellä on keskeinen kansallinen tehtävä palvella yhteiskuntaa tuottamalla kansallisilla kielillä kriittistä ja analyyttistä tutkimusta, jota hyödynnetään oikeudellisessa elämässä. Jos yliopistot laiminlyövät tämän tehtävän, ne eristäytyvät yhteiskunnasta ja lainopin tuottaminen siirtyy muualle kuten hallituksen esityksiin painottuvien kommentaarien kirjoittajille.

Vertailukohtana voidaan esittää historiatiede: halutaanko, että tutkijat keskittyvät kirjoittamaan kansainvälisiin julkaisuihin artikkeleita, joita ei Suomessa juuri lueta, vai kirjoitetaanko, niin kuin tapahtuukin, Suomen historiasta tyyliltään ja asiasisällöltään myös valistunutta yleisöä kiinnostavia teoksia, jotka merkittävästi vaikuttavat historiakäsitykseemme? Sanotaanko esimerkiksi Teemu Keskisarjalle tai Mirkka Lappalaiselle, että heidän palkitut teoksensa tuottavat nykykriteereillä vain vähän akateemista meriittiarvoa ja yliopistorahoitusta? Tätä koskevaa keskustelua on käyty erityisesti Historiallisessa aikakauskirjassa.

Asetelma on pohjimmiltaan samanlainen oikeustieteessä. Useaa tutkijaa hätkähdytti se, että eräs professorin tehtävän asiantuntija asetteli hakijoita järjestykseen sen perusteella, kuinka paljon heillä on kansainvälisiä referee-artikkeleita. Virallisissakin yhteyksissä paljon puhutun tutkimuksen vaikuttavuuden tulisi merkitä oikeustieteessä tutkimuksen hyödynnettävyyttä niin tieteen sisällä kuin oikeudellisessa elämässä, ja tämän tulisi vaikuttaa keskeisesti tutkimusyksiköiden ja tutkijoiden auditointiin, rahoitukseen ja tehtävien täyttämiseen. Sinänsä on huomionarvoista, ettei alan ammattiyhteisö ole koskaan ollut osallisena yliopistollisessa oikeustieteen laatua ja kohdentuvuutta koskevassa institutionaalisessa laatuarvioinnissa.