Lausunto, väritys vai haastattelu

Blogit ja kolumnit
16.06.2021 • Susanna Reinboth

Kuluttaja-asioihin erikoistunut juristi Tuula Sario tuskaili Twitterissä joidenkin toimittajien tapaa kirjoituttaa juttu haastateltavalla.

”Olin sopinut haastattelusta, joka kääntyi siihen, että toimittaja haluaa vastaukset laajoihin kysymyksiin kirjallisesti. Eikä kysymyksiä ollut ihan vähän. En suostunut.”

Viestiketjussa monella oli samanlaisia kokemuksia. Kirjailija Tommi Kinnunen kertoi törmänneensä vastaavaan.

”Tympein oli kerta, jolloin toimittaja oli lopulliseen juttuun lisäillyt kommenttieni väliin kuvitteellisia havaintoja (’sanoo Kinnunen ja kaataa toisen kupillisen teetä’), ihan kuin haastattelu olisi tehty naamakkain.”

Yhä useampi haastateltava kieltäytyy antamasta haastattelua kasvokkain tai puhelimessa ja suostuu vastaamaan kysymyksiin vain kirjallisesti.

Ainakin uutistoimittajia on puhuttanut enemmän vastakkainen ilmiö. Meidän kokemuksemme mukaan yhä useampi haastateltava kieltäytyy antamasta haastattelua kasvokkain tai puhelimessa ja suostuu vastaamaan kysymyksiin vain kirjallisesti.

Toimittajalle haastattelu ei ole haastattelu, jos se on tehty sähköpostitse. Se on lähinnä lausunto. Sähköpostikommunikointi sulkee pois jatkokysymykset ja antaa ”haastateltavalle” mahdollisuuden kiertää ikävät kysymykset jaarittelemalla puuta heinää.

Toimittajalle haastattelu ei ole haastattelu, jos se on tehty sähköpostitse.

Tämän takia toimittajat haluavat haastella, siis jutella, haastateltavan kanssa. Niin minäkin. Hätätilassa olen kyllä itsekin joskus lähettänyt kysymykset ja toivonut, että niihin tulee edes jotenkin julkaisukelpoiset vastaukset.

Näin olen tehnyt erityisesti silloin, kun juttuun on ollut välttämätöntä saada kritiikin kohteeksi joutuvan kannanotto, mutta hän ei suostu muuhun kuin kirjalliseen kommunikaatioon. Joskus taas uutisjuttuun halutaan kommentti kiireiseltä ministeriltä, ja toisinaan kommentin antaja istuu sellissä, jolloin kannanoton välittää hänen asianajajansa.

Toisinaan kommentin antaja istuu sellissä, jolloin kannanoton välittää hänen asianajajansa.

Viestintäkanava ei sinänsä tuhoa juttua. Ehdoton edellytys kuitenkin on, että kyse on nimenomaan kommunikaatiosta eli kahteen suuntaan kulkevasta viestinnästä. Kerran tein haastattelun Messengerin välityksellä, varsin hyvällä menestyksellä.

Haastateltava oli erittäin vaikeasta henkilökohtaisesta asiasta kertonut tavis, jolla ei ollut lainkaan kokemuksia mediasta. Hän toivoi haastattelukanavaksi Messengeriä. Ehkä hän ajatteli, että kaikki toimittajat ovat tv-sarjoista tuttuja kyynisiä vääristelijöitä.

Jos haastattelun tekeminen Messengerin välityksellä sai hänet tuntemaan olonsa turvalliseksi, se oli oikea valinta.

Ennen haastattelua kävimme lyhyen puhelun, jossa tarkistin muutamalla kysymyksellä, että kanavan toisessa päässä todellakin on oikea henkilö. Tein hänelle haastattelun teemasta muutaman faktakysymyksen, johon kukaan muu ei olisi osannut vastata, ainakaan sujuvasti.

Kyselin joutavilta vaikuttavia seikkoja, kuten sitä, millainen ilma oli ollut tapahtumahetkellä.

Haastattelu sujui mielestäni yllättävänkin hyvin. Haastateltava vastasi avoimesti kaikkiin kysymyksiini, jopa tosi outoihin. Olin kirjoittamassa juttua, johon piti saada läsnäolon tuntua. Sen takia kyselin joutavilta vaikuttavia seikkoja, kuten sitä, millainen ilma oli ollut tapahtumahetkellä (tsekkasin Ilmatieteen laitokselta, että hän muisti sen oikein) ja mitä hän juuri sillä hetkellä ajatteli.

Toki jutusta jäi puuttumaan jotain. Koska emme tavanneet, en voinut kuvailla hänen ilmeitään, eleitään tai vaikkapa taukoja ennen vastausta. Enkä sitä, oliko hän kaatanut itselleen toisen kupillisen teetä.

Ainakin yhden asian pitäisi olla selvä jokaisella toimittajalle: tarinaa ei väritetä itse keksityillä teenkaatokohtauksilla edes narratiivisissa feature-jutuissa.

Journalismissa on aina pyrittävä totuuteen, merkityksettömiä yksityiskohtia myöten. Tehtiinpä haastattelu millä tavalla tahansa.

Kirjoittaja on oikeustoimittaja, Helsingin Sanomat, susanna.reinboth@hs.fi