Laki ja evankeliumi

Blogit ja Kolumnit
14.03.2017 • Heikki Halila

Markuksen evankeliumin 12 luvun 17 jakeessa kerrotaan siitä, miten Jeesus joutuu vastaamaan fariseuksien kysymykseen veronmaksusta keisarille, pyhän maan miehittäjälle. Vastaus oli: ”Antakaa keisarille, mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle, mikä Jumalalle kuuluu.” Roomalaiskirjeen 13 luvun 1 jakeen mukaan esivalta ei turhaan miekkaansa kanna.

Edellä esitetyt raamatun kohdat tulevat mieleen, kun seuraa evankelis-luterilaisen kirkon kannan­ottoja turvapaikanhakijoiden käännyttämisestä ­hallinto-oikeuksien päätöksillä. Kirkolla, niin kuin muillakin tahoilla, on tietenkin oikeus esittää käsityksiä ja kritiikkiä tuomioistuinratkaisuista, vaikka kirkko on meillä julkisyhteisönä osa valtio-organisaatiota. Nyt ei kuitenkaan ole kyse pelkistä mielipiteistä.

Kirkon ylin johto ei ole ryhtynyt käymään oikeudellista keskustelua ratkaisujen sisällöstä. Ratkaisuissa onkin otettu huomioon niin EU-normit kuin Euroopan ihmisoikeussopimus, ja ne ovat sopusoinnussa EU-tuomioistuimen ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen linjausten kanssa. Yleisinhimillinen ulottuvuus on niissä otettu huomioon. Kirkko on tästä huolimatta ryhtynyt vaikeuttamaan täytäntöönpanoviranomaisten toimintaa tarjoamalla väliaikaismajoitusta. Kirkko on näin myötävaikuttamassa paperittomien ryhmien syntymiseen Suomeen. Tähän liittyvät oikeudelliset ongelmat ja rikollisuuden uhat eivät ole tekaistuja.

Kirkon rooliin toki kuuluu heikkojen puolustaminen ja sorron vastustaminen. Demokraattisessa oikeusvaltiossa kirkon julistuksen ei kuitenkaan tule mennä lain edelle.

Vanhan sanonnan mukaan uskontoa ei tulisi sotkea politiikkaan. Kirkko on alkanut noudattaa tätä oppia hyvin: se on muuttumassa sosiaalipoliittiseksi liikkeeksi, joka vastustaa kaikkia sopeuttamistoimia eikä piittaa talouden reunaehdoista. Kirkossa kenties arvellaan, että maallistuneessa yhteiskunnassa on poliittisesti epäkorrektia julistaa evankeliumia, jottei kukaan kokisi tulleensa loukatuksi. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö toivottaa uudenvuoden puheessaan kuulijoilleen Jumalan siunausta. Tiedotus­välineissä haastatelluilta kirkon edustajilta tällaista kuulee harvoin. Kirkolla luulisi kuitenkin olevan paljonkin työsarkaa ristiriitaisessa ajassamme, jonka moni kokee ahdistavaksi ja vaikeaksi.

Demokraattisessa oikeusvaltiossa kirkon julistuksen ei kuitenkaan tule mennä lain edelle.

Esko Ahon hallituskauden aikana saattoi saarnastuolista kuulla madonlukuja kansaa kurittavalle hallitukselle. Piispat ovat nyttemmin ottaneet tavakseen esittää ennen edustakuntavaaleja köyhyysohjelmia kertomatta, miten ohjelmat voitaisiin uskottavasti toteuttaa. Tämä tuo mieleen valvontakomission painostaman Paasikiven tunnetut sanat vuoden 1945 eduskuntavaalien edellä ”uusista kasvoista”. Piispa Irja Askola kehotti televisiossa puolueita kääntymään ennen huhtikuun 2017 kuntavaaleja seurakuntien diakoniatoiminnon puoleen, jotta ehdokkaat tietäisivät riittävästi ihmisten arjesta. Ollaanko kirkossa sitä mieltä, että vain tiedon puute estää tekemästä kunnissa hyvää politiikkaa?

Suomessa käytetään rahaa sosiaalisiin tulonsiirtoihin enemmän kuin koskaan. Yhteiskuntarauhaa pidetään yllä yhä kasvavalla velkarahalla. Suurena ongelmana on se, että valtiovarainministeriössä ei ole Raimo Sailaksen kaltaista realistia ja päätösten valmistelijaa, jota ministerit rohkenisivat uskoa. Moninkertaisen lamantaittajan Sailaksen kaulaan ei tule sovitella myllynkiveä. Jos syyttävä sormi halutaan johonkin osoittaa, kohteena ovat ne, jotka eivät kanna vastuuta maan taloudesta ja hyvinvointivaltion rahoituspohjan säilyttämisestä.