Katiska-jutusta ja lainkuuliaisuudesta

Blogit ja Kolumnit
22.09.2020 • Heikki Halila

Kesästä 2019 alkaen on voitu seurata maamme suurinta huumeoikeudenkäyntiä, niin sanottua Katiska-juttua. Pääsyytetylle, Niko Ranta-aholle, joka on tunnustanut syyllisyytensä, vaaditaan 13 vuoden vankeutta. Kyseessä on vakava rikos, mutta mediahuomio on erityisesti iltapäivälehdissä keskittynyt viihdesivustolle.

Ainakin osasyynä on tähän ollut se, että syytettynä on myös Ranta-ahon naisystävä, fitnessmalli Sofia Belorf, jonka avustajana on sanavalmis asianajaja Paul Perovuo. Salissa nähtyä dramatiikkaa, syytettyjen ihmissuhdekiemuroita ja Ranta-ahon tekemisiä tutkintavankeudesta vapautumisen jälkeen on seurattu tiiviisti.

Ranta-ahon asenne rikolliseen toimintaansa on häpeämätön. Hän on todennut olevansa liikemies, jonka toimialaan on sattunut kuulumaan huumevälitys. Siinä ei ole katumista: joku muu olisi kuitenkin välittänyt huumeitä niitä käyttäville.

Ranta-aho on ylpeillyt jet set -elämällään. Siihen on kuulunut Ferrarilla ajaminen huumeiden vaikutuksen alaisena sekä liikkuminen kansainvälisissä rikollispiireissä ja suomalaisten julkkisten joukossa. Jääkin kysymään, miten eräät suomalaiset julkkikset seuransa valitsevat.

Katiska-jutun myötä true crime -ilmiö näyttää vakiintuneen Suomessa, kun Ranta-ahon elämästä on nopeasti valmistettu televisiosarja.

Katiska-jutun myötä true crime -ilmiö näyttää vakiintuneen Suomessa.

Meillä on jo nähty huumeparoni Pablo Escobarin noususta ja tuhosta kertova sarja, jossa tätä maailman vaarallisimpiin kuuluvaa rikollista on pidetty myös jonkinlaisena hyväntekijänä.

Murhista tuomitun Janne Ranisen teos Kutsuvat minua palkkamurhaajaksi on ollut myyntimenestys ja tuottoisa hanke kohdehenkilölle.

Ranta-ahosta kertovaa televisiosarjaa voidaan pitää tuottajan haksahduksena. Menevää elämää kuvataan värikylläisesti ja jopa ihannoiden, eikä huumeiden viihdekäyttöä kummastella. Itse termi viihdekäyttö kertoo huumeiden vaarojen aliarvioinnista. Tietyissä julkkispiireissä ”kolan” ottamista pidetään luontevana osana hauskan pitämistä.

Itse termi viihdekäyttö kertoo huumeiden vaarojen aliarvioinnista.

Kriminaalipolitiikan arvopäämäärissä ei rikollisuuden vastustaminen ole enää yhtä voimakkaalla sijalla kuin joskus aikaisemmin. Yhteiskunnan tulee kuitenkin suojautua rikollisuudelta. Tässä on asenneilmastolla ja tiedotusvälineiden roolilla suuri vaikutus.

Rikosten seuraamuksissa ei ole tietenkään sijaa vanhan ajan häpeärangaistuksille, mutta oikeussaliin joutuminen vastaajana rikosasiassa on kansalaisille yleensä kova paikka ja saakin olla. Se on oikeasti osa rikokseen syyllistyneen kokemaa sanktiota.

Oikeussaliin joutuminen vastaajana rikosasiassa on kansalaisille yleensä kova paikka ja saakin olla.

Oikeussalissa ei tule käyttäytyä kuten hollituvassa. Mielessäni on yhä se, miten käräjätuomari Risto Uoti palautti aikanaan Vantaan tuomiokunnassa naureskelevat nuoret miehet järjestykseen toteamalla, että tästä talosta löytyy paikka, jossa ”hymy hyytyy”.

Lievästä rattijuopumuksesta voidaan nykyisin määrätä rangaistus ilman, että vastaaja on joutunut tulemaan käräjäsaliin. Tämä ei ole lainkuuliaisuuden kannalta ongelmatonta. Kun ei joudu häpeämään oikeussalissa, voi tuudittautua sillä, että jos käy huono tuuri ja joutuu ratsiaan, teostaan selviää rahalla.

Kirjoittaja on siviilioikeuden professori, Helsingin yliopisto, heikki.halila@helsinki.fi