Isku journalismille

Blogit ja Kolumnit
30.01.2019 • Susanna Reinboth

Toukokuussa 2015 saksalaisen Der Spiegelin faktantarkastusosaston päällikkö Hauke Janssen oli puhumassa Haaga-Helian toimittajakoulutuksen seminaarissa. Esityksensä lopuksi hän esitteli lehden mainoskampanjaa. Janssen komeili siinä kädet puuskassa: ”Me emme usko mitään.” (Riikka Hirviniemen blogi Haaga-Helian nettisivuilla, 9.5.2015.)

Isku journalismille olikin erityisen suuri, kun faktantarkastuksestaan kuuluisan Der Spiegelin toimittaja jäi joulun alla kiinni juttujensa sepittelystä. Toiminta oli jatkunut vuosia.

Palkintoja kahmineen nuoren tähtitoimittajan Claas Relotiuksen paljasti saman lehden kollega, Juan Moreno. Hän huomasi miehen työskentelytavoissa outouksia yhteisellä juttukeikalla Yhdysvaltojen ja Meksikon rajalta.

Taudinkuvaan kuuluu, että kotitoimituksessa Morenoa ei ensin uskottu. Hänen epäiltiin olevan kateellinen lahjakkaamman kollegansa menestyksestä.

Relotius ei ole ensimmäinen juttuja sepitellyt toimittaja. Heitä on jäänyt kiinni myös muista faktantarkistukseen panostavista laatulehdistä, kuten New York Timesista ja Washington Postista.

Suomessa mieleeni ei tule toimittajahuijareita – siis toimittajia, jotka tietoisesti rakentavat juttunsa valheille.

Suomessa mieleeni ei tule toimittajahuijareita – siis toimittajia, jotka tietoisesti rakentavat juttunsa valheille. Huteraa faktantarkistusta ja heikkoa lähdekritiikkiä toki on, mutta tahallista juttujen sepittämistä en perinteisestä mediasta muista.

Lähimmäksi tulee muutaman vuoden takainen Enkeli-Elisan tapaus, jossa netissä levinnyt tarina itsemurhan tehneestä koulukiusatusta Elisasta upposi joihinkin tiedotusvälineisiin turhan kritiikittömästi.

Silloin joku puolusteli valheellisen tarinan julkaisua sillä, että se olisi voinut olla totta. Huoh. Maailma on kummallinen paikka, joten melkein mikä tahansa voisi olla totta. Se ei kuitenkaan riitä journalismin lähtökohdaksi.

Koska maailmassa nyt ilmiselvästi riittää huijareita ja emävalehtelijoita jopa suurvaltajohtajiksi, ei ole mitään syytä olettaa, että toimittajakunta poikkeaisi muusta ihmiskunnasta. Sen takia toimituksissa olisi olennaista tunnistaa riskit.

Mikä huijaritoimittajia siis yhdistää? Millaisia ovat olleet jutut, jotka ovat paljastuneet keksityiksi?

Kun silmissä välkkyy arvostettu toimittajapalkinto, paineet faktojen paranteluun saattavat nousta liian suuriksi.

Yksi selittävä tekijä näyttäisi olevan toimittajan sairaalloinen kunnianhimo. Kun silmissä välkkyy arvostettu toimittajapalkinto, paineet faktojen paranteluun saattavat nousta liian suuriksi. Näin Relotiuskin asiaa selitti.

Toinen satujuttuja yhdistävä piirre on se, että ne liittyvät usein yksittäisten ihmisten koskettaviin kokemuksiin, mielellään vielä jossain toisessa maassa. Kiinnijäämisriski on silloin minimaalinen.

HS:n vastaava päätoimittaja Kaius Niemi kirjoitti Relotius-tapauksen paljastuttua, että hollantilainen kollega oli ehdottanut hänelle haastattelun sepittämistä Balkanin-keikalla kesällä 1999. Niemi oli miettinyt, vieläkö ehtisi käydä selvittämässä vetäytyvien serbiperheiden tilannetta, kun kollega totesi: ”Kyllähän sinä tiedät, mitä he sanovat. Keksi päästäsi nimet, ja juttu on kasassa.” (HS 21.12.)

Erityistä harkintaa vaatii aina anonyymien lähteiden käyttö. Silloin tiedotusväline myy luotettavuuttaan: se pyytää yleisöä luottamaan siihen, että jutun tiedot pitävät paikkaansa, mutta ei esitä siitä näyttöä. Silloin kaikki riippuu toimittajan ammattitaidosta ja -etiikasta.

Vähiten ongelmallista anonyymien lähteiden käyttö on, kun lähde paljastaa jotain sellaista, joka on tarkastettavissa joko dokumenteista tai muilla tavoin.

Kaikki kietoutuu lopulta kontrolliin.

Kaikki kietoutuu lopulta kontrolliin. Toimituksen johdon on tiedettävä tietolähteet ja tarvittaessa tutustuttava lähdemateriaaliin, mukaan luettuna haastattelunauhat ja -muistiinpanot. Taitava petkuttaja pystyy huijaamaan varmasti tässäkin, mutta ei sitä helpoksi kannata tehdä.